Matka tunteisiin ou jea

Jep eli blogi alkoi Australian matkalla ja working holidayllä, mitä käsitteleviä juttuja täällä on julkaistu vuoteen 2015 asti. Nyt kun olen palannut Suomeen, ostanut asunnon ja saanut vakituisen työpaikan, on tarve alkaa säätää tunteita puolijulkisesti ja mikäs sen parempi kanava kuin muutoksen aiheuttaneen matkan blogi. Kundikaveri jäi siis Aussimatkan aikaan enkä ole nyt neljään vuoteen ollut romanttisesti kiinnostunut kenestäkään kehen olisin ainakaan uskaltanut ottaa kontaktia. Kaukoihastuksia toki, mutta toimintaa nada.

Tinder oli puhelimessani ensin ehkä vuoden, kävin parilla treffeillä. Sit tapasin raksakundin työmatkalla, jonka kanssa oli jotain kipinää heti alusta lähtien, mutta se kipinä sammui viikon päästä, kun hän iski kätensä peffaani kiinni maanantaiaamuna ennen seitsemää. Äh, ei noin voi toimia tokalla tapaamisella. Ei persettä tarvii puristella koskaan eikä rintoihin yrittää kajota pyytämättä. Sen siliän tien lähti Tinder, hitto yks hailee, yksin on kivaa. Ja niin onkin, jos toinen ei tuo elämään mitään ekstraa niin onko sellaiselle suhteelle tarvetta? En ole koskaan ollut lasten perään, en ole koskaan tuntenut kaipaavani ketään, en nauti seksistä ilman tunnetta enkä uskalla, siinä se, antautua ihan muuten vaan. Viihdyn itsekseni.

Nyt pari kuukautta sitten menin Tinderiin uudelleen, vaihdoin profiilikuvat ja aloin taas selailla kundeja. Jees, nou, jees, nou, nou.... Niinkuin se toimii. Usein en avaa koko profiilia, vaan annan ensituntuman päättää. Ja sitten niitäyhteensopivuuksia alkoi tulla. Parit treffitkin sain sovittua, yhdet oli eilen. Ja hyvänä ystävänäni pysynyt exä jo pohti minulle tarviiko sitä etsiä, jos ei hae mitään. Hänellä on säädöt menneet pieleen, mutta soisin hänen silti olevan edes neutraali minun kokeilujeni suhteen. Tuntuu, että hänen mielestään ei ole oikeutta hakea, jos en ole supervakavissani. Tinder ja supervakavissaan kuitenkin on tappava yhdistelmä. Kyllä siellä on haettava edes hieman pilkettä silmäkulmassa. Pyyhkimisestä tulee liian raskas vastuu muuten.

Sitten kuitenkin, kun seurustelun mahdollisuutta vilautellaan kasvaa tarve siihen eksponentiaalisesti. Menin aivan sekaisin sunnuntain treffien jälkeen. Ja samalla kasvaa pelko ja karkuun juoksun ajatus. Miksen uskalla? mietin ja hölkkään kauammas taivaan rantaan. Näin on ihan hyvä itsekseen sanon jo ääneen ja jatkan vaan. Lueskelin ensiahdistukseen De Melloa ja hogasin aiemmin alleviivaamani kohdan rakkaudesta. Miten ihminen ripustaa onnensa toisen varaan ja kieltäytyy olemasta onnellinen ilman toista. Ikään kuin ripustaisin onneni nyt sen varaan, että minusta pidetään tai että minut halutaan tavata uudelleen. Että kelpaan. Tai että onneni ei enää riipukaan yksinolosta vaan toisen läheisyydestä. Ja toisena raaempana pelkona on se iänikuinen menettämisen, petymisen ja kykenemättömyyden pelko. En ole ennen rakastanut, kun ihan tarkkoja ollaan ja nyt mietin miltä se voi tuntua, osaanko ja rakastunko, jos eteen sattuu oikea tyyppi vai annanko mahdollisuuden vain mennä. Uskallanko? Sittenkään.

Kysyin tätä yhdeltä, joka sanoi ettei kukaan ole häneltä sitä aikaisemmin kysynyt. Aloin miettiä tarvitseeko sitä pohtia tai tietää etukäteen. Jos se tapahtuu, jos ihastuu ja rakastuu, sitten sitä ihastuu ja rakastuu. Jos sitä ei tapahdu, ei kannata yrittää jatkaa suhdetta.

Yksi ongelmani on myös se, että mietin mitä hän ajattelee minusta tai odottaa naiselta. Hitto, mistä sitä kukaan koskaan tietää, mitä toinen haluaa. Ja jos ei ole oma itsensä ei voi kyllä saada pyvyää suhdettakaan. Näitä yritän tainnuttaa tajuntaani. Eihän se niin mene kuten kahdessa aiemmassa jutussa, että olen mielestäni se mitä kundit haluavat ja painaessani pääni tyynyyn tunnen rinnassani kylmän viiman. Fyysisen kylmyyden, ja haluan pois. Jonnekin, missä joku rakastaa minua. Ja silti, jos en uskalla olla itseni en voi koskaan ketään löytää. Jos en uskalla katsoa peiliin vaan katson vaan vastassa istujaa ja peilaan hänen ilmeitään. Ei se ei ole viisasta eikä kanna pitkälle, se kantaa vain siihen asti kunnes toinen tai molemmat kyllästyy ja huomaa hukkaan heitetyn ajan.

Ja kun näin käy, alan miettiä, että noh minulla on se ja se kiva homma tiedossa. Korvaan surun toisella aiheella, en pysty olemaan ripustautumatta aina johonkin positiiviseen. Haluaisin kuitenkin olla onnellinen per se en due to.

Australia TV1:ssä

Satuin tänään avaamaan tv:n viideltä ja ykköskanavalta tuli uusi sarja Takaisin kotiin, missä sairaanhoitaja matkaa laivalla Englannista takaisin kotiinsa Australiaan. Ekassa jaksossa sai jo hyvän kuvan sarjasta ja eukalyptuspuita ja tuttuja maisemia pystyi heti ihailla. Harmi, että Sydney'ä ei kauaa ehdi katsella, mutta kyllä se aussi-aksentti tulee niin maneesti läpi, että sarja taitaa jäädä katseluun. Eka osa tulee uusintana jo heti huomen aamuna ja toinen osa huomenna klo 17.10. Älkääkä vaan unohtako maanantaina alkavaa Australian Mastre chefin seitsemättä kautta! Nelonen näyttää tämän kauden ja ilo alkaa 4.1. kello 17.10. Selvästi toinen näistä on laitettava nauhalle tai katsottava jälkikäteen netistä...

Joulu toi pari kortti Australian tutuilta, onneksi muistin itsekin lähettää kortit mertan taa ja tänä vuonna ne jopa löysivät perille ihan ajoissa, näin olen kuullut. Pitäisi sinnekin joskus taas eksyä, mutta vitsit kun en tunnu nykyään saavan edes loman ajankohtaa saati kohdetta päätettyä. Ostin tässä asunnon ja minulla on sen seurauksena jonkinlainen asuntolaina, mutta silti, kyllä sitä pitää pitää kiinni Kilroyn sloganista Go, before it's too late. Mutta mihin, en osaa päättää mikä olisi paras vaihtoehto. Yksi idea olis mennä risteilylle Tukholmasta Riikaan tai dösällä Nycistä Bostonin kautta Montrealiin, tai lentää Singaporeen ja yöpyä hostellissa, miksei Milano ja Venetsia. Bucket listillä olis Atlantin ylitys Queen Maryllä, Siperian ylitys junalla tai Bosborin salmen yli seilaus jollin paikallisaluksella, mutta näille matkoille haluan avecin. 

Mut ehkä noi sarjat hetken hillitsee pahinta kuumetta. Ja mitä kuume edes on?! En siedä ajatusta ilmastonmuutoksesta, ja silti puhun kaukomatkoista, jotka edellyttävät pitkiä lentoja. Nykyihmisenä olen pönttö idealisti, joka talloo aatteensa himojensa alle...

Matkat aina mielessäin...

Joo. Ei ne jätä rauhaan. Olen viime kuukausien aikana makoillu yksiöni lattialla ja pohtinu vaan miten onnellinen olen, kun lähdin Australiaan. Muistot pulpahtelee mieleen mitä ihmeellisemmistä yhtymäkohdista ja kun niitä alkaa miettiä tulee jostain aina lisää muistoja. Kyllä toi on se matka, josta voi ammentaa vielä vanhanakin. Hyvin vanhana.

Mut ennen vanhuutta olis tää kesä ja tän kesän loma. Mulla on viikko aikaa heinäkuun lopussa, ja kun ei ole mökkiä eikä kundikaveria ja serkullakin leikattiin töissä tunnit puoleen, mikä merkkas meidän suunnitteleman Rooman matkan peruuntumista, pitäis nyt keksiä tekemistä sille viikolle. Mä oon pyöritellyt mielessäni vaikka mitä kohteita ja googlannu lentoja Lyoniin, paketteja Prahaan, matkaa Dubliniin. Jopa kielikurssia Biartitzissa surffaten tai Ranskaa muuten junalla kiertäen. Jotenkin ei vaan nyt hotsittais laittaa rahaa tähän. Pihistän väärässä kohtaa, tiedän, mut melkein jo sorruin ehdottamaan yhteisretkeä vanhempien kanssa Puolaan tai minne vaan. Onneksi sitten hogasin, että tässä vois taas olla mahdollisuus nauttia matkasta ka matksustamisesta yhtä paljon kuin kohteesta. Ei siis tarvis metsästää lentodiilejä tai alennuksia eikä zoomata karttaa, jos lähtiski dösällä Riikaan. Yksin. Tai junalla Tallinnan rautatieasemalta.  

Ajatus on alkanu jalostua niin, että Riiasta vois sit ottaa botskin Stokikseen ja sieltä taas jatkon Helsinkiin. Ei menis viikkoa, eikä ehkä ihan järkysti rahaa, jos ottais hostellin ja varailis dösänsäkin itse. Matkustamaan on päästävä. Saa ehdottaa määränpäitä, tää on vielä suunnitteluasteella. 

Leffa-arvio Tracks

Luettuani Tracks-leffan juonen eli että kyseessä on matkakertomus naisesta, joka kävelee autiomaan halki Alice Springsistä Intian valtamerelle neljän kamelinsa ja koiransa kanssa ja että elokuva perustuu tositapahtumiin ei mikään pidätellyt minua tiistai-iltana. Nukuin edellisyönkin hieman levottomati, koska odotin todella tämän kuvan näkemistä. Tarina sijoittuu 70-luvulle ja pääosassa on naisen sijasta 20-vuotias kimma, mutta kummatkaan faktat eivät hämää kokonaisuutta, päinvastoin. Leffa on rehellisen koruton, tutkiva ja alati kiehtova. Siitä on jätetty pois turhat jännitysmomentit ja hypetys, ja se on aussiaksentin ja itsenäisen löytöretkeilyn juhlaa, jossa löydetään ennen kaikkea enemmän itsestä. 

Menin teatteriin hakemaan tuttuja maisemia, mutta siinä jouduin pettymään. Tässä leffassa sivutaan hieman aboriginaalien kulttuuria, ihan hieman Australian historiaa kunhan osaa olla tarkkana, ja maan valtava koko tulee myös hienosti alleviivattua. Pääpaino on kuitenkin päähenkilön henkisellä matkalla, katsoja saa vain ihmetellä sitä halun lujuutta, itsenäisyyttä ja vapauden kanssa sinuina olemista, mitä leffa henkii. Yksinäisyydestä se ei kuitenkaan kerro, kuten loppupuolella huomaa. Eikä siis ole mikään matkailun edistämis elokuva. Se pani ainakin minut miettimään, miksi tosiaan lähdin Australiaan yksinäni - koska niin tutustuu parhaiten uusiin ihmisiin. Ja miksi täysi yksinäisyys sitten kuitenkaan ei ole tervettä - se tekee ihmisen höperöksi ja heikoksi. Sekä miten vahvoja me olemme, kun vaan haluamme ja päätämme. Menkää katsomaan, mitä ajatuksia se teissä herättää!

Listaa vol 2

Tuohon alkuperäiseen Listaa-postaukseen tuli hyvä kommentti, missä kysyttiin minkälaisen listan tekisin nyt, jos miettisin aikaa taaksepäin ja matkaani. Siis on myönnettävä, että ehdin jo keväällä työttömyyden kanssa painiessani katua lähtöäni (kamalaa tunnustaa) ja kirosin, miksi hitossa oli taas toteltava sisäistä ääntäni. Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin varmasti jättäytynyt irti toimimattomasta parisuhteestani, mutta nyt minulla olisi töissä haasteita toisensa päälle, kuukausipalkkani saattaisi huidella kolmea tonnia ja olisin onnellinen asuntovelallinen jossain kivassa kaksiossa, minkä parvekkeella olisin voinut nauttia kesästä ja aamukahveista.

Tuota pohdintaa kesti hetken, vaikka aina sen iskiessä yritin henkisesti läimiä itseäni poskille ja takoa päähäni, ettei kokemaani vuotta voi sanoin kuvailla, ei rahassa mitata, eikä koskaan katua! No onneksi töitä löytyi ja nyt sopimustani jatkettiin vuoden 2015 loppuun, joten olen taas alkanut nähdä kokemani pelkästään positiivisessa valossa. Olen myös tajunnut, että koska asioilla on tapana järjestyä, oli irtisanoutuminen, reissu ja sitä seurannut vuoden työttömyys ja pätkätyö rupeama juuri jotain mitä tarvitsin. Nyt ekaa kertaa ei syksyllä tee mieli lähteä pitkäksi aikaa pois, ei ole tarve ravistella koko universumiani, vaan oma asunto ja parisuhde ovat realistisesti toivelistalla. Toteutuminen ei kummassakaan ole mitenkään taattua, mutta jo tämä tunne, etteivät ne kaksi asiaa kahlitsisi minua vaan olisivat ilon aiheita, on palkitseva.

Mutta sitten siihen listaan, miksi Aussi-vuoteni oli kannattava ja miksi "ei":

+ kokemus
+ tuttavuudet
+ henkinen kasvu, en jännitä enää niinkuin tajuan aiemmin tehneeni. Enkä tee asioita, koska niitä tulee tehdä vaan koska haluan, ja vihdoin tiedän voivani
+ pääsin paikkoihin, mihin en unelmoinut pääseväni; tein asioita, joita en ikinä kuvitellut tekeväni (avokaadojen poiminta, kenguruiden hoito, snorklaus Isolla Valliriutalla, yksin maapallon kiertäminen... Lista on oikeastaan loputon)
+ koin paratiisin, ja tajusin löytäneeni paikan mistä ei oikeasti ollut kiire pois (Port Douglas)
+ tulin sinuiksi ulkonäköni kanssa, lähdin ulos niissä vaatteissa mitä puhtaana oli ja unohdin ulkonäköpaineet, oli pakko!
+ koin reppureissauksen ihanuuden ja ne ihanat pienet ongelmat
+ itsenäistyin, vaikka luulin jo olevani itsenäinen
+ selätin ne pelon, liian seikkailun, epävarmuuden, tuttuuden ja turvallisuuden tunteet, mitkä olivat viimeksi listani miinuspuolella
+ maailma on vihdoin osterini, matkallelähdöstä tuli vuoden ansiosta erittäin helppoa - oli kyse matkasta Turkuun tai Jenkkeihin
+ entisestäänkin pitkä pinnani venyi vielä hieman. Osaan esimerkiksi nukahtaa välittämättä melusta, sekin on asenteesta kiinni.

- käytin paljon rahaa, jolla olisin juurikin sitä asuntoa voinut rahoittaa, tai ostaa haaveilemani kellon
- irtisanoiduin vakkaridunista, jonka avulla minulla voisi nyt olla omistusasunto

Yiritn kasvattaa tuota miinus-listaa pohtimalla, mutta nämäkin kaksi miinusta piti todella keksimällä keksiä. Ja kuitenkin, raha on vain rahaa ja duuni-asiassa onni oli lopulta myötä. Kerran vielä sanottuna, minulla oli myös niin hyvä tuuri matkassa, ettei mitään pahaa koko vuoden aikana sattunut, joten senkään puolesta en voi miinuksia listata. Kyllä se vaan on niin ärsyttävästi, että mahtavaa oli ja kaikkien matkaa pohtivien pitäisi vaan ottaa ja uskaltaa! Ja myös uskaltaa palata, jos siltä tuntuu. Kaikkia ei ole luotu kulkemaan, mutta "mitä jos" on niin vahva tunne, että se vaivaa läpi elämän.

Syvää pohdintaa

Vitsit tää huono taloustilanne ja aina synkkenevät työllisyysluvut alkaa lopullisesti ottaa päähän. Tämän hetkinen työpaikkani on varma 20.9. asti, mutta koska heillä on rekrytointikielto, ei tulevasta ole kuin arvailuja. Ja tällä hetkellä ne ovat juurikin rekrykiellon kaltaisia. En halua enää istua kotona vuotta vollottamassa työhakemusteni surkeutta tai sopivein paikkojen puutetta. Enkä halua enää kohdata yhtäkään, joka vakituiselta palliltaan hymyilee huvittuneena, kun kerron, että jos tämä pesti ei jatku se olis siiten taas Stockan Hulluille ja jouluapulaiseksi pestautuminen edessä. Mikä siinäkin huvittaa, häh? Kokeilis itse työttömyyttä!

Tästä sisuuntuneena olen blogini aiheen mukaisesti alkanut taas haikailla ulkomaille, nyt kohdemaina ovat Kanada ja Quebec sekä Hollanti. Quebecissä vetää ranskan kieli, jota puhun sujuvasti, mutta heidän rekrytointisivujensa mukaan viisumi myönnetään henkilöille, joilla on jotain työmarkkinoilla tarvittua osaamista. Oliskohan se kaupallista- tai tietotekniikkaosaamista ehkä? Tai sairaanhoitajana varmasti olisin myös haluttu. Hollannissa olisi sama problem, sillä kyseinen maa on Suomen ohella Euroopan huonoimmissa kantimissa olevia maita. Pitää alkaa vääntää omaa pakettia kasaan, millä myis itsensä sinne töihin. Pari kertaa lähteneenä irrottautuminen on aina helpompaa, nyt pitää vaan oppia edellisistä kerroista ja hioa taktiikkaa. Ensinnäki tajuta, ettei arki siellä muualla ole mitään ihmeempää kuin kotona. Yksinäisempää aluksi ja henkisesti vaativampaa kyllä, kaiken uutuuden viehätyksen jo haalistuttua. Samanlaista se on käydä vessassa Helsingissä kuin Amsterdamissa, motivaatio pitää läytää jostain muualta. Itsestä ja tavoitteista.

Osaltaan kapuloita rattaisiin ajaa myös ikääntyvät vanhempani. Juuri käytiin äidin kanssa kahteen otteeseen kahden päivän sisällä sairaalassa - ensin tyräleikkauksessa ja seuraavaksi hurjaksi kiihtyneen pulssin takia. He ovat pysyneet pitkään perusterveinä, mutta irrottautuminen kauas aiheuttaa silti pohdintaa. Ei pitäisi, mutta vaikka minua ei tehty heitä varten panee vastuu ajattelemaan. Vai miettimään kahdesti, epäröimään turhia. Eikä läsnäoloni täällä kuin helpota asioita, ei ehkäise mitään. Olen selvästi alkanut aikuistua tuon Aussivuoden jälkeen, biologinen kelloni on alkanut tikittää, olen kadottanut seikkalijani. Hetkeksi ainakin. Ei kai se lopullisesti voi hävitä, perusluonteeseen se on kaiverrettu.

Missent to Australia

Siis kaikista maailman paikoista mun Mark's&Spencer tilaukset kulkee Australian kautta!